Sitä saa mitä tilaa.

Niinhän se nyt on mennyt, että stressi ja väsymys on kuorinut esiin sen inhottavan nalkuttavan ja kiukuttelevan hirviön, joka sisälläni asuu, mutta jonka yritän pitää poissa maisemista mahdollisimman paljon. Huudan ja itken vuorotellen. Mistään ei tule mitään. Olen huolimaton ja muistamaton ja ennen kaikkea huomioonottamaton [leikitään ton olevan ihan oikea sana], jonka vuoksi sen meillä asuvan miehen* pinnaa kiristellään isolla kädellä.

Inhottavinta on se, ettei tämän ongelman tiedostaminen ole auttanut yhtään sen suitsimisessa. Eilen illalla onnistuin kaatamaan kupin sen verran pahasti, että aamullakin tarjolla oli vain kylmää olkapäätä. Enkä oikeastaan edes tiedä miten sen tein. Ehkä vain joku väärä sana oli se kamelin selän katkaiseva korsi. Yllättävän pitkään se selkä jaksoikin kantaa.

Seuraavaksi pääsen istumaan muutamiksi tunneiksi auton rattiin ja siinä välissä palaveeraamaan keskiviikkoisen muotinäytöksen asioista. Josko se hirviö sillä saataisiin taas aisoihin ja iltapäivällä kotiin palaa vain plain old me.

// * En ole vielä keksinyt "sille miehelle, joka asuu meillä", sopivan lyhyttä nimitystä tänne blogiin. Ehkä asia kirkastuu jossain kohtaa.